Joulun lahjatoiveeni on ”uudet silmät”

Rakas Joulupukki,


Kirjoitan Sinulle ensimmäistä kertaa 45 vuoteen. Voi olla, että kirjeeni alussa oleva tarina on Sinulle valmiiksi tuttu. Tontut liikkuivat jo äitini ollessa lapsi ja kenties sinä ja tontut seurasitte hänen elämäänsä jo silloin ja myöhemminkin. Sen muistan hyvin, että kun itse olin lapsi, niin kävit meillä joka joulu. Ja kyllä sinä äidillekin toit aina lahjan tai pari. Toivottavasti silti jaksat lukea loppuun, sillä vaikka kirjeen alkupuoli ei kenties siltä vaikuta on minulla lopussa myös toivomus tämän joulun lahjaksi.


Äiti


Äitini syntyi 22.08.1936. Perheessä oli ennestään viisi lasta, joista vanhin äidin syntyessä 12-vuotias. Perhe oli erittäin köyhä. Äitini äidin ollessa raskaana lähti äidin isä omille teilleen, eikä koskaan palannut. Kun äitini syntyi tuli hänestä siis varattoman yksinhuoltajan kuudes lapsi.


Äidin elämän ylivoimaisesti tärkein lehti-ilmoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa talvella 1938. Se oli hyvin pieni ja vaarattomalta vaikuttava rivi-ilmoitus. Se oli kuin yhden ihmisen elämän mittaisen myrskyn aiheuttava perhosen siipien havahdus. Siinä luki suunnilleen: Annetaan 1,5 vuotias todella kiltti tyttö hyvään perheeseen. Ja puhelinnumero.


Minun mummini ja vaarini, tai näin heitä luulin ja kutsuin kummankin kuolemaan asti, vastasivat lehti-ilmoitukseen. Vaari oli sähköasentaja Strömbergillä ja mummi kampaaja. He asuivat Töölössä. He olivat yrittäneet useita kertoja saada lasta, mutta yritykset olivat päättyneet keskenmenoon.Tuo mainittu lehti-ilmoitus muutti äitini ja näiden kahden ihmisen elämän ratkaisevasti. Mummi ja vaari adoptoivat äitini ja ottivat hänet omaksi ja kasvatettavaksi. Itse muistan ihmetelleeni mummilassa, että äidistä ei ollut kuvia vauvana. Ensimmäinen kuva äidistä on, kun hän kävelee puistossa käsi kädessä mummin kanssa. Hän on siinä noin 2-vuotias. Jälkikäteen on tietenkin myös aivan selvää miksi äidilläni ei ollut sisaria – eikä minulla äidin puolelta setiä, tätejä eikä serkkuja.


Lehti-ilmoitus määritti äitini loppuelämän. Siinä oli paljon hyvää. Mummi ja vaari kasvattivat häntä kuin omaansa. Äiti meni jo 16-vuotiaana englantiin kesäksi ystävätytön kanssa. Se ei tuohon aikaan ollut tavallista. Hän luki itsensä lääkäriksi ja myöhemmin erikoistui lastenpsykiatriaan. Isäni kanssa he saivat kolme lasta – minut esikoisena. Elämä soljui, niin kuin sillä on tapana tehdä. Me lapset kasvoimme, kävimme kukin vuorollamme koulut, opiskelimme ja muutimme pois lapsuuden kodista ja perustimme omat perheet ja elämät. Äiti näki nämä vaiheet ja ehti olla niissä mukana ennen kuolemaansa 2009.


Mutta tuossa kerrottu ei ollut tämän tarinan ydin eikä lehti-ilmoituksen tärkein vaikutus. Äiti ei koskaan päässyt lehti-ilmoituksesta yli. Äidille se merkitsi sitä, että hänen oma äitinsä oli antanut hänet pois. Miksi, miksi, voi miksi?

Mummi alkoi kertoa äidin ollessa toisella kymmenellä, että hänet on adoptoitu. Äiti oli tämän tiennyt jo aivan pienestä, kun sukulaisten ja tuttavien lapset olivat siitä kuiskineet ja vihjailleet. Äiti oli lukemaan opittuaan penkonut mummin laatikot ja tutkinut adoptiopaperit. Hän tiesi mitä oli tapahtunut. Aikuisena hän ymmärsi miksi ja silti hänen persoonansa, ja valintojensa ja elämänsä polun tärkein selitys ja kysymys on tuo lehti-ilmoitus. Voi miksi? Kuka minä olen? Miksi minä en kelvannut omalle äidilleni?Äidille oli tärkeää, että hän ei tarvinnut ketään. Hän korosti itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan äärimmäisyyksiin asti. Myös suhteessa mieheensä – isääni. Hän ei halunnut olla kenellekään velkaa – ei rahaa eikä palveluksia. Hänellä oli hyvin vähän ystäviä, sitäkin tärkeämpiä ja läheisempiä. Hän vihasi teeskentelyä. Hänestä tuli lastenpsykiatri, kun hän etsi vastausta. Samalla kun hän hoiti potilaitaan, hoiti hän omaa syvää ja parantumatonta haavaansa. Adoptioäitinsä lapsena hän koki koko elämänsä kamppailevansa mummin syntymättömiin lapsiinsa liittyneitä odotuksia ja unelmia vastaan. Eikä hän koskaan riittänyt. Tai niin hän ainakin asian näki.


Äidillä oli hyvä elämä ja hän oli minun paras äitini, olen häneen tyytyväinen ja hänelle kiitollinen. Mutta luulen, että suuren osan omasta elämästään ja myöskään sen lopussa hän ei ollut onnellinen. Hän kaipasi takaisin alkuun ja erilaista polkua, jossa hän olisi kulkenut pidempään äitinsä kanssa. Mikään myöhemmin elämässä eteen tullut tapahtuma tai polkujen risteys tai onnistuminen eivät voineet hyvittää hänelle tuota hänen alun kohtalokkaaksi kokemaansa virhettä. Tai ehkä ajattelen, en syytä, että hän ei oppinut katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä rehellisesti ja samalla olemaan onnellinen. Hänen silmänsä näkivät kaiken hänen elämässään tuon lehti-ilmoituksen läpi ja niihin suodattui kyynelten läpi loputtoman etsinnän, vastaamattoman kysymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteen katkeruutta.


Toive


Kiitos Joulupukki, että jaksoit tänne asti. Nyt pääsemme vähitellen toiveeseeni.Minussa on paljon äitiäni. Osa perittyä ja osa opittua. Minullakin on paljon syitä olla onnellinen ja paljon vähemmän ja paljon pienempiä syitä olla sitä näkemättä. Minulla on nyt elämässä kutakuinkin kaikki se mitä ihmiset yleensä ja minä itse haluan. Terveys, perhe, työ, harrastukset, mahdollisuudet melko vapaasti tehdä mitä haluan. Miksi silti on niin helppo olla tyytymätön, kaivata jotain eri, jotain ”parempaa”, jotain lisää? Epätäsmällisesti ajateltuna ja herkästi muita syyttäen!Ajatus vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolella, kalapaikasta vastarannalla ja ”sitku”-elämä on varmaankin ladattu niin minun kuin koko ihmiskunnan geeneihin. Tyytymättömyys ohjaa ihmiskuntaa loputtamaan kehittämiseen ja etsintään. Sen johdosta elämme aivan eri maailmassa kuin meitä edeltäneet sukupolvet.


Aurinkokuningas, Ludvig XIV, oli aikansa rikkaimpia ihmisiä – ainakin Euroopassa. Hän rakennutti mm Versaillesin. Silti hän nukkui yönsä rinnallaan hunajalla sivelty peltipurkki. Se oli ansa täille ja antoi mahdollisuuden nukkua rauhassa. Ludvig olisi taatusti myös ollut tyytyväinen, jos olisi saanut vaihtaa kaikki henkilääkärinsä kotikuntani terveyskeskuslääkäriin osaamisineen, laitteineen ja lääkkeineen. Olen varma, että harvan nykyisin elävän tavallisen ihmisen kannattaisi edes harkita vaihtavansa Ludvigin elämää omaansa.


Minä en osaa kovinkaan hyvin olla tyytyväinen. Huomaan, että muutkin ihmiset, sekä monet tuntemani henkilöt, että ihmiset televisiossa, yleisönosastoilla ja politiikassa ovat lähes koko ajan tyytymättömiä. Ja minä, oman tyytyväisyyden etsintäni lisäksi, olen tyytymätön noihin kaikkiin marisijoihin. Sekin kenties äidiltä opittua. Äiti teki lehtiä, esimerkiksi Helsingin Sanomia tai Iltasanomia, lukiessaan jatkuvasti kuulakärkikynällä merkintöjä marginaaliin. Useimmiten hän kommentoi ja alleviivaili tuohtuneena erilaisia lehdissä olleita narinoita ja vaatimuksia, joita toimittajien kynästä tai haastateltavien suista alinomaa putoili.


Meidän suomalaisten tyytymättömyyden lisäksi näyttää minusta siltä, että koko maailma ja ajanhenki – Zeitgeist – on menossa aina vain tyytymättömyyttä ja ristiriitoja nostavaan, kunkin ryhmän oman edun mukaisia vaatimuksia ja usein huonosti perusteltuja ja kuvitteellisia oikeuksia entistäkin röyhkeämmin korostavaan suuntaan. Kaikki ovat aggressiivisen ja hyökkäävän tyytymättömiä ja syyttävät siitä muita.


Mutta me näemme väärin. Me katsomme huonosti ja usein tahallamme tai typeryyttämme väärään paikkaan, kun mietimme tyytyväisyyttämme. Pitäisi katsoa peiliin ja pitäisi katsoa oman pään sisään. Onnellisuus on siellä. Se on siellä juuri nytkin. Piilossa, mutta löydettävissä. Itsestä ja asenteesta kiinni. Ei riipu tavaroista, ei terveydestä, ei oikeastaan mistään ulkoisesta seikasta. Tyytyväisyys on kuin kiire, se ei ole olosuhde vaan mielentila.Joulupukki, tuo minulle uudet silmät. Sellaiset millä näen kunnolla sisääni, huomaan ja muistan kaikki ne suuret ja pienet asiat, jotka ovat hyvin. Ja jos sinulla suinkin on mahdollisuus niin vie sellaiset silmät myös DT:lle, XJ:lle, VP:lle, EM:lle, TM:lle ja koko sille muulle porukalle.


Ja jos siellä Pukin digipajalla on jo keksitty sellainen omantyytyväisyydenkokoajanolemassaolevienperusteidennäkemis-applikaatio, jota voidaan edullisesti monistaa, niin viethän sellaiset lahjana myös kaikille muillekin ihmisille maapallolla. Niin jokainen meistä elää onnellisempana ja maapallokin kenties pelastuu.

Pekka 57vee